Aivan nurmikkomme edessä.
Ja ensimmäistä kertaa annoin itseni todella miettiä, oliko mikään tästä koskaan ollutkaan vahinko.
Kolmanteen viikkoon mennessä olin lakannut teeskentelemästä, että paalut olivat vahinkoja.
Joinakin aamuina niitä oli kaksi. Joinakin aamuina niitä oli neljä, hajallaan nurmikolla, aivan kuin Lindan koirat olisivat pitäneet pienen kokouksen nurmikollani.
Aloin laskemaan mielessäni samalla kun keitin kahvia.
Siitä tuli synkkä pieni rituaali.
Kaada kahvi, vilkaise ulos ikkunasta ja huokaise.
“Hän teki sen taas”, kerroin miehelleni eräänä tiistaina.
Hän ei edes nostanut katsettaan liedeltä.
“Totta kai hän teki niin.”
“Ehkä hän ei huomannut.”
“Hän
