kaikki.”
“Näin sen.”
“Joten voisimme vain ilmoittaa siitä.”
“En halua olla tuollainen naapuri.”
“Tarkoitatko sitä, jolla on siisti piha?”
Hymyilin, mutta se tuntui ahtaalta. Vihasin sitä, että tunsin oloni ahtaalta. Vihasin vielä enemmän sitä, että jokin pieni osa minusta tiesi jo hänen olevan oikeassa, ja että sisälläni olevan kohteliaan äänen oli jo kauan sitten peittänyt joku, joka ei ollut kertaakaan harkinnut olevansa kohtelias takaisin.
Sinä iltana seisoin ikkunassa toisen kahvikupini kanssa ja katselin Lindan siluetin kulkevan ohi katulampun alla, puhelimen hohtaessa ja 13 pienen varjon välähtellessä hänen perässään.
Hän pysähtyi.
