opin jotain paljon monimutkaisempaa.
Avioliitto ei ole koskaan ollut vain paperinpala.
Se oli aamuja, jolloin joimme kahvia yhdessä. Se oli riitoja, joista selvisimme, ja niitä seuranneita anteeksipyyntöjä. Se oli kolmen lapsen kasvattamista , viiden lapsenlapsen rakastamista ja toistemme tukemista tavallisina päivinä, jotka muodostavat kokonaisen elämän.
Ne olivat hiljaisia iltoja, jolloin kummankaan meistä ei tarvinnut sanoa mitään, koska pelkkä yhdessäolo riitti.
Se oli käsi, jota pidin Irenen kuollessa.
Sellainen oli meidän avioliittomme.
Eikä mikään asianajaja, virasto tai kadonnut asiakirja voisi viedä minulta noita kuuttakymmentä vuotta.
Viikon kuluttua palasin yksin hautausmaalle.
Aamu
