oli kylmä. Seisoin Irenen haudan vieressä ja asetin käteni kivelle.
Pitkään olin sanomatta mitään.
Sitten kuiskasin: ”Sinun olisi pitänyt kertoa minulle.”
Hymyilin surullisesti.
“Mutta ymmärrän kyllä, miksi et tehnyt niin.”
Tuuli puhalsi puiden latvoissa ja suljin silmäni.
“Entä Irene?”
Odotin, vaikka tiesinkin, ettei vastausta tulisi.
“Jos tämän jälkeen on muuta elämää…”
Ääneni murtui.
“Löydä minut nopeammin.”
Seisoin siinä vielä muutaman minuutin ennen kuin käännyin kotia kohti.
Kotimme.
Ei siksi, että papereissa olisi sanottu sen kuuluvan minulle. Ei siksi, että asianajaja voisi todistaa mitään. Vaan koska kuudenkymmenen vuoden ajan jokainen kulkemani
