tietää, sängyssä, jonka olin luullut olevan vain minun.
Huumeiden käyttö ei ollut koskaansatunnainen julmuus.
Kyse oli todistusaineiston valmistamisesta.
Jokainen yö, jonka he varastivat minulta, oli yö, jota Julian pystyi myöhemmin kuvailemaan tuomarille – hän oli hämmentynyt, hän katosi tuntikausia, hän satutti itseään, hän ei tiennyt, mistä oli kyse.
“Älä jätä jälkiä” ei ollut armoa.
Se oli mies, joka varmisti, että mustelmat näyttivät rappeutumisen oireilta eivätkä rikoksen sormenjäljiltä.
He eivät yrittäneet satuttaa minua sillä tavalla kuin olin ensin pelännyt siinä kylpyhuoneessa.
He yrittivät paljon kylmämmin pyyhkiä minut pois – kääntää minutterveestä, pätevästä naisesta
