pystyyn.”
“Ei vielä.”
“Miksi ei?”
“Koska jos nostan kameran esiin, minusta tulee hullu nurmikonhoitaja. Se on tarina, jonka hän kertoo.”
“Olet jo hänen päässään se hullu nurmikonleijona, kulta. Hän on vain ainoa, joka sanoo sen ääneen.”
En vastannut. Siemaisin kylmää kahviani ja tuijotin ikkunaa.
Osa minusta uskoi yhä, että hän korjaisi itsensä. Että jonain aamuna hän kumartuisi pienen vihreän laukun kanssa ja koko juttu päättyisi hiljaisesti.
Se oli se versio maailmasta, josta pidin enemmän.
Versio, jossa minun ei tarvinnut tehdä kohtausta.
Päivät sumenivat. Nurmikko sai jatkuvasti vaurioita. Mieheni ehdotti hiljaa
