kuin olisin sanonut jotain suloista ja lievästi sanottuna tyhmää.
“Tiedäthän, jotkut ihmiset vain rakastavat löytää jotain, mistä olla järkyttynyt.”
Sitten hän napsautti kieltään koirille ja jatkoi kävelyä kuin keskustelu olisi hyttynen, jonka hän oli jo läpsäissyt.
Seisoin siinä tohveleissani, muki kylmeni kädessäni, ja tunsin olevani taas 12-vuotias ja kuin lounaspöydän äänekkäin tyttö olisi juuri päättänyt, etten ole kuuntelemisen arvoinen.
Se oli haava, jota hän painoi tietämättään. Tai ehkä tietäen sen täsmälleen.
Menin takaisin sisälle.
“No niin?” mieheni kysyi.
“Hän kutsui sitä lannoitteeksi.”
Hän laski lastan alas.
“Siinä kaikki. Laitan kameran
