aika surullista.
Kuulin hiljaisen naurahduksen, ja se oli juuri sopivasti kirpaisevaa.
– Tarkoitan, että se on ruohoa, hän jatkoi. – Ei Sikstuksen kappeli.
Toinen nauru, tällä kertaa kovempi. Marlene, kaksi ovea alempana, ei nauranut. Hän katsoi jalkakäytävää.
Linda kääntyi täysin puoleeni.
“No, aiotko ottaa pienen lehtiösi? Ota muistiinpanoja koiristani?”
“Linda…”
“Minä vain kiusoittelen.”
“Et ole.”
Hän räpäytti silmiään, vain hetken. Sitten hymy palasi, leveämpänä.
“Vau. Okei. Joku on herkkä tänään.”
Tunsin jokaisen silmäkulman. Kurkkuni vääntyi, sanat juuttuivat hampaiden taakse eivätkä suostuneet asettumaan kohdalleen. En pystynyt puhumaan muutamaan sekuntiin.
“Ei se mitään”, sanoin
