pitäisi antaa sinulle kirje.”
Sydämeni alkoi taas särkeä.
“Peter, mitä isäsi kirjoitti?”
Hänen äänensä pehmeni.
”Hän kirjoitti: ’Kerro Ruthille, että lupauksen ei koskaan pitänyt päättyä kuuteenkymmeneen.’”
Suljin silmäni.
Sitten hymyilin.
Koska yhtäkkiä ymmärsin.
Lupauksemme ei ollut koskaan oikeastaan koskenut naimisiinmenoa kuusikymppisenä. Se oli ollut muistelua siitä, keitä olimme olleet toisillemme, riippumatta siitä, kuinka paljon aikaa kului tai kuinka kauas elämä meidät eroitti.
Kyse oli oven jättämisestä auki, vaikka kumpikaan meistä ei tiennyt, löytäisimmekö koskaan rohkeutta kävellä siitä sisään.
Teimme tuon lupauksen teini-ikäisinä, koska pelkäsimme tulevaisuutta.
Säilytimme sen aikuisina, koska emme
