on jotain, mitä sinun täytyy nähdä.”
Hänen hengityksensä kuulosti raskaalta.
Suljin silmäni.
“Selvä on. Minä tulen.”
Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin seisoin hänen sairaalahuoneensa ulkopuolella kauhuissani siitä, mitä olini löytämässä.
Kun avasin oven, näin Jeffreyn makaavan sängyssä.
Hän oli laihempi kuin muistin poika. Hänen hiuksensa olivat muuttuneet valkoisiksi ja sairaus oli muuttanut hänen kasvonsa.
Mutta kun hän katsoi minua, tunnistin hänen silmänsä.
Minun Jeffreyni.
“Hei, Ruthie”, hän kuiskasi.
Yritin hymyillä.
“Hei, muukalainen.”
Sitten huomasin tuolin hänen sängyn vieressä.
Sen päällä oli pieni puinen laatikko.
Tuon laatikon näkeminen sai minut lopettamaan hengitykseni.
Tiesin
