Hän nyökkäsi.
“Ymmärrän.”
“Mutta ehkä sen ei tarvitse palata. Ehkä me voimme päättää, mitä seuraavaksi tapahtuu.”
Hän katsoi minua, silmät täyttyivät kyynelistä.
“Olisin kiitollinen tuosta mahdollisuudesta.”
Puristin hänen kättään.
“Sinun olisi pitänyt kertoa minulle.”
“Tiedän.”
“Ja sinun ei olisi koskaan pitänyt tehdä sitä päätöstä puolestani.”
“Minäkin tiedän sen.”
Istuimme hiljaa, kädestä pitäen.
Sitten kerroin hänelle jotakin, mitä olin ajatellut siitä päivästä lähtien, kun hän ensimmäisen kerran kalpeni poikani edessä.
“Kun kävelit autoa kohti, luulin tehneeni kauhean virheen antamalla itseni rakastua uudelleen.”
Rikhard katsoi alas.
“Entä nyt?”
Nojasin hellästi hänen olkapäätään
