sairaalahuoneen.
Lääkärit.
Uupumus.
Pienet peitot.
Valokuvat.
Mutta muistin myös sen sietämättömän surun, joka sitä seurasi.
Olin aina uskonut, että yksi lapsistani oli kuollut.
Sellaisen tarinan Mark oli minulle kertonut.
Vuosikausia olin elänyt tuon menetyksen kanssa.
Olin kasvattanut Colen kantaen samalla muistoa vauvasta, jonka luulin menettäneeni.
En koskaan kyseenalaistanut tarinaa, koska luotin mieheeni.
Nyt seisoessani koulun toimistossa katsoin Stefania. Ilmoittauduluokissa
Hänellä oli samat silmät.
Sama kasvojen muoto.
Ja sitten huomasin pienen syntymämerkin.
Henkeni salpautui.
“Mistä sait tuon?”
Stefan osui maaliin.
“Äitini sanoo, että synnyin sen kanssa.”
“Kun?”
“Kahdeksan vuotta sitten.”
Kysyin
