päätään.
“Annoin hänet pois.”
Sanat olivat lähes mahdottomia käsitellä.
“Annoitko poikani pois?”
“Luulin suojelevani häntä.”
“Annoit minun uskoa lapseni kuolleen.” LöytääPerheasianajaja
“Tiedän.”
“Katselit minun surevani kahdeksan vuotta.”
“Tiedän.”
Vihani oli valtava.
Mutta sen alla oli jotakin vielä vahvempaa.
Suru.
Ei lapsen menettämisen aiheuttamaa surua.
Suru siitä, että huomasin lapsen, jota olin surrut kahdeksan vuotta, olevan oikeasti elossa.
Tarinassa oli enemmän
Juuri kun luulin pahimman salaisuuden vihdoin paljastuneen, Laura sanoi jotain, mikä muutti kaiken taas.
“Asiassa oli mukana toinenkin henkilö.”
Katsoin häntä.
“WHO?”
Hän epäröi.
Sitten hän sanoi nimen, jonka tunsin.
