ranskanbulldoggiaan.
“Tuolla hän menee”, mieheni mutisi ja vilkaisi ikkunasta.
“Tällä kertaa hän vilkutti”, ehdotin.
“Puoli aaltoa. Puhelin yhä ylhäällä.”
Nauroin hieman, koska se oli Linda. Puoliksi ystävällinen, puoliksi jossain muualla, aina kalliissa lenkkareissa, aina perässään tuota naurettavaa, ihmeellistä pienten kuorsahduksen koirien paraatia.
– Kolmetoista koiraa, hän sanoi. – Kuka tarvitsee kolmetoista koiraa?
“Hän rakastaa heitä.”
“Hän rakastaa huomiota.”
En vastannut siihen. Tykkäsin pitää huolta aamurauhasta, eikä Linda ollut tehnyt mitään, minkä vuoksi olisi menettänyt mielenrauhansa. Ei vielä.
Ensimmäinen kasa ilmestyi tiistaina.
Löysin sen hortensioiden läheltä, juuri siitä kohdasta, missä kastelu osuu kovimmin
