jatkoi. – Se on pakkomielteistä. Se on todella surullista. Tunnen myötätuntoa hänen aviomiehensä luona.
Jähmyin kävelytielleni posti kädessäni.
Kasvoni paloivat.
Yhden pitkän sekunnin ajan melkein käännyin ympäri, irrotin kameran ja poltin kannettavan.
Sitten kuulin oman ääneni, pienen ja vanhan, kuiskaavan samaa väsynyttä käsikirjoitusta, jota se oli kuiskannut koko elämäni ajan.
Älä tee kohtausta. Älä ole se hankala. Anna asian olla.
Katsoin alas kädessäni olevia kirjekuoria.
Yksi heistä oli taloyhtiöltä.
Se oli postitse lähetetty vahvistus siitä, että valitukseni oli vastaanotettu.
Kävelin Lindan pienen piirin ohi sanomatta sanaakaan, säpsähtämättä ja hymyilemättä.
Sinä iltana
