Hän ei ollut joku, jonka tuntisin.
Hän oli nuori, ehkä hieman yli kolmekymppinen, yllään yksinkertainen norsunluunvärinen iltapuku ja kädessään valkoisten pionien kimppu.
Hän hymyili hermostuneesti kävellessään käytävää pitkin.
Sitten kaikki nousivat seisomaan.
Jäin jähmettyneenä lähelle selkää.
Koska tiesin jo kuka häntä odotti.
Adrian.
Minun Adrianini.
Mies, jonka hautajaisissa olin ollut.
Mies, jonka tuhkan luulin jonain päivänä istuvan minun tuhkani vierellä.
Mies, joka oli ilmeisesti ollut elossa koko ajan.
Hän seisoi edessä yllään puku, jonka hän oli ostanut häitämme varten.
Sama puku.
Tunnistin pienen hopeisen rintanapin kauluksessa.
Autoin häntä valitsemaan sen.
